Tuntuu jotenkin epätodennäköiseltä, että luontoa voi olla näin lähellä ja limittäin kaupungissakin. Vaikka oikeastaan jokaisen pitäisi pysähtyä ja kysyä itseltään: missä menee luonnon ja "ihmisen" raja? Emmekö me muka ole osa luontoa? Itse väitän, että ihminen itsessään on jo luontoa, eläimiähän tässä vain ollaan. Entä miksi jokin ihmisen tekemä ei sitten sitä monien mielestä ole? Luonnoksi voi helpostikin määrittää puiston tai oman kukkapenkinkin, mutta olohuonettaan en usko monen mieltävän luonnoksi tai osaksi sitä. Kuitenkin melkein kaikki siellä, kuten puu huonekaluissa tai kiviseinät, tulee luonnosta itsestään.
Ehkä maailmamme ongelmat luonnon ja sen kunnioituksen kanssa nykyään johtuvat osittain juuri siitä, että luonnon koetaan olevan jotain muuta kuin missä sitä itse elää. Sinne voi mennä retkelle, mutta ei se tule mukana kotiin. Jos luonnon tunnistaisi omaksi kodikseen tai oman kotinsa luonnoksi, ehkä sitä myös kohtelisi paremmin.
P.S. Mistäköhän on Porokatu saanut nimensä (;
1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
11
Näin eteläisen silmin näyttää niin hassulta tuo, kun poroja on sivistyksen keskellä. Kuitenkin ihan tottumiskysymys, siinähän ne siellä käpöttelee vähän niinkuin vaikka oravat tai siilit täällä.
VastaaPoistaAjatuksesi luonnosta kuulostavat minun korvaani varsin viisailta. Kaupunkiympäristössä luonnon kokee ehkä usein vieraampana, mutta tuntuu myös, että ihminen ihan itse vieraannuttaa itsensä luonnosta. Kuulee moottoritien pauhun, muttei keskity vieressä laulavaan lintuun, esimerkiksi.
Me lähdetään tästä tuotapikaa Vessin kanssa kuuntelemaan lintusia metsän keskelle :)
Kyllä meitäkin vähän ihmetytti, ja muitakin turisteja pysähtyi katselemaan porojen touhuja, mutta ei ne olleet moksiskaan.
VastaaPoistaJa aina kun olen ollut sellainen luonnonlapsi, niin tulee tällaisia välillä mietittyä (:
Hauskaa metsäretkeä teille!